Kuuntelin Scandinavian Music Groupin ”Missä olet Laila”:aa neljä vuotta sitten paljon. Korvasin Lailan Marilla. Missä olet Mari.
Olimme kuuden kun tapasimme ensimmäisen kerran, kuusitoista kun tapasimme viimeisen. Meidän äitimme olivat parhaita kavereita. Ja niin olimme mekin. Kuudesta kuuteentoista.
Ala-aste päivien jälkeen leikimme metsissä oravia. Molemmat halusimme olla nimeltämme ”Julia”. Se oli hienoin nimi kummankin mielestä. Minttu oli toiseksi hienoin. Vuoroteltiin. Kuudennen luokan kevätjuhlassa sinä olit Peppi Pitkätossu ja minä olin Liisa Ihmemaassa. Äitini kertoi myöhemmin, että hän ja Marin äiti juttelivat katsomossa siitä kuinka osuvat roolit olivat. Sinä Peppinä minä Liisana. Hypit ympäri lavaa laulaen pitkästä nimestäsi. Vuorollani minä seisoin hämmentyneenä ja kuoro kysyi minulta kuinka mä löysin ihmemaan.
Marin kanssa oli helpointa olla. Hän tiesi kaiken minusta, minä kaiken hänestä. Hän tiesi kaiken sen perheestäni mitä häpesin eniten. Minä tiesin kaiken sen hänen perheestään mikä oli ruminta. Tasapaino ja ymmärrys. Pelasimme play stationia ja nukahdimme vierekkäin kun äitimme olivat muualla. He olivat usein muualla. Joskus kuitenkin kotonakin. Hyvinä äiteinä. Tekivät meille voileipiä. Minä pidin Marin äidin voileivistä eniten. Annoin Marin äidille ”ystäväni”-kirjan ja hän täytti sen. Piirsi keijukaisia. Antoi minulle aina lahjaksi keijukais-tauluja.
Kerran oli Marin äiti täynnä puukon iskuja. Kaksikymmentä jotain. Minä autoin heitä kumpaakin kun he palasivat sairaalasta. Marin isä oli mustasukkainen ja väkivaltainen usein. Hän kuoli kun Mari oli kymmenen vuotias. Juuri silloin meillä oli jokin suuri riita. Emme puhuneet hänen isänsä kuolemasta sovittuammekaan.
Neljätoista vuotiaana joimme itsemme humalaan ensimmäisen kerran. Kaksi siideriä kummallekin. Olimme vieraan tytön luona. Tulimme kotiin aamuyöstä. Kukaan ei ollut kotona sitä huomaamassa. Olimme koulun puheenaihe seuraavana päivänä.
Kumpikin saimme kokeista aina täydet pisteet. Jos Mari saikin arvosanaksi vain kahdeksan ja puoli niin hän repi kokeen. Minä sen sijaan varmistin että sain seuraavasta kokeesta kympin taas.
Mari oli suosittu. Niin minäkin. Olin kateellinen kun Mari oli niin hoikka. En syönyt paljon itsekään. Marilla oli stringit, minäkin hankin sellaiset. Ne tuntuivat hassuilta aluksi.
Meillä oli yhteinen slämy. Minä itkin elämääni, Mari sanoi ryhdistäydyäläitkevauva. Oltiin ulkona myöhään, usein vaarallisissa tilanteissa, yhdessä. Mari nauroi paljon. Mari oli paljon vahvempi ja kovempi. Oltiin poikatyttöjä kumpikin. Puhuttiin rivoja. Hän menetti neitsyytensä minua ennen. En muista kenen kanssa.
Mari oli minua kymmenen päivää nuorempi. Vaihdettiin lahjat aina samaan aikaan. Kahdeskymmenes päivä maaliskuuta. Hän sai minulta kuusitoistavuotislahjaksi cd:n jossa oli kaikki Tärkeät Kappaleet. Runoja kansiin kirjoitettuna. I:n pisteinä sydämet. Minä sain häneltä kaulakorun jollaisen olin aina tahtonut omistaa. Hopea kaulakoru. Sellainen joita bestiksillä on aina. Sydän kahdessa osassa. Toinen Marille, toinen minulle. Minun puoleeni oli kaiverrettu kaunokirjoituksella ”Mari”, hänen puolessaan yhtä kauniisti ”Milja”. Hänesta pala minulle, minä osaksi häntä. Itkin lahjan saadessani.
Yhdeksännellä luokalla ei Mari käynyt enää koulussa juurikaan. Hän kävi sen sijaan psykologilla. Loppukeväästä sain kuulla äidiltäni, että Mari oli ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Vatsahuuhtelu. Hiiltä. En ymmärtänyt mitään. Kysyin Marilta. Mari sanoi hahaaisetyhmälääkejuttueisemitäänollut.
Heinäkuussa muutin Ruotsiin. ”Parempi elämä, nyt pelastan itse itseni”, mietin. Kuulostaa melodramaattiselta muttei ollut. Hyvästelin Marin. Olimme etäiset.
Olin ihan hirveän onnellinen Ruotsissa. Äitini vain teki voileipiä ja oli kotona. Seuraavana vuonna maaliskuun ensimmäisenä perjantaina kuuntelin kun äitini puhui puhelimessa. Puhui Marista. ”Ja se olis täyttänyt 18 parin viikon päästä..!” Imperfekti. Imperfekti. Imperfekti. Sydän hakkasi. Käperryin vilttiin tiukemmin. En kuullut muuta enää. Ikuisuuden päästä äiti tuli olohuoneeseen kasvoillaan se katse joka äideillä on kun he tietävät että pian särkyy heidän tyttärensä sydän. ”Milja, mä en tiedä miten mä tämän sanoisin...” Hajoan kyyneeliin ja hoen ei ei ei ei ei ei ei ja ei:den välistä kuulen kun äitini sanoo, että Mari on hypännyt junan alle.
Kahden päivän päästä on kulunut tasan neljä vuotta Marin itsemurhasta. En minä sitä usein enää mieti. Eikä se juurikaan tee edes kipeää. Toisinaan kuitenkin. Kun kuuntelen ”Missä olet Laila”:aa. Kun on ystävänpäivä. Kun on maaliskuun viidestoista viiva kahdeskymmenesviides. Ja kun tulee puheeksi Liisa Ihmemaa tai Peppi Pitkätossu.
Olimme kuuden kun tapasimme ensimmäisen kerran, kuusitoista kun tapasimme viimeisen. Meidän äitimme olivat parhaita kavereita. Ja niin olimme mekin. Kuudesta kuuteentoista.
Ala-aste päivien jälkeen leikimme metsissä oravia. Molemmat halusimme olla nimeltämme ”Julia”. Se oli hienoin nimi kummankin mielestä. Minttu oli toiseksi hienoin. Vuoroteltiin. Kuudennen luokan kevätjuhlassa sinä olit Peppi Pitkätossu ja minä olin Liisa Ihmemaassa. Äitini kertoi myöhemmin, että hän ja Marin äiti juttelivat katsomossa siitä kuinka osuvat roolit olivat. Sinä Peppinä minä Liisana. Hypit ympäri lavaa laulaen pitkästä nimestäsi. Vuorollani minä seisoin hämmentyneenä ja kuoro kysyi minulta kuinka mä löysin ihmemaan.
Marin kanssa oli helpointa olla. Hän tiesi kaiken minusta, minä kaiken hänestä. Hän tiesi kaiken sen perheestäni mitä häpesin eniten. Minä tiesin kaiken sen hänen perheestään mikä oli ruminta. Tasapaino ja ymmärrys. Pelasimme play stationia ja nukahdimme vierekkäin kun äitimme olivat muualla. He olivat usein muualla. Joskus kuitenkin kotonakin. Hyvinä äiteinä. Tekivät meille voileipiä. Minä pidin Marin äidin voileivistä eniten. Annoin Marin äidille ”ystäväni”-kirjan ja hän täytti sen. Piirsi keijukaisia. Antoi minulle aina lahjaksi keijukais-tauluja.
Kerran oli Marin äiti täynnä puukon iskuja. Kaksikymmentä jotain. Minä autoin heitä kumpaakin kun he palasivat sairaalasta. Marin isä oli mustasukkainen ja väkivaltainen usein. Hän kuoli kun Mari oli kymmenen vuotias. Juuri silloin meillä oli jokin suuri riita. Emme puhuneet hänen isänsä kuolemasta sovittuammekaan.
Neljätoista vuotiaana joimme itsemme humalaan ensimmäisen kerran. Kaksi siideriä kummallekin. Olimme vieraan tytön luona. Tulimme kotiin aamuyöstä. Kukaan ei ollut kotona sitä huomaamassa. Olimme koulun puheenaihe seuraavana päivänä.
Kumpikin saimme kokeista aina täydet pisteet. Jos Mari saikin arvosanaksi vain kahdeksan ja puoli niin hän repi kokeen. Minä sen sijaan varmistin että sain seuraavasta kokeesta kympin taas.
Mari oli suosittu. Niin minäkin. Olin kateellinen kun Mari oli niin hoikka. En syönyt paljon itsekään. Marilla oli stringit, minäkin hankin sellaiset. Ne tuntuivat hassuilta aluksi.
Meillä oli yhteinen slämy. Minä itkin elämääni, Mari sanoi ryhdistäydyäläitkevauva. Oltiin ulkona myöhään, usein vaarallisissa tilanteissa, yhdessä. Mari nauroi paljon. Mari oli paljon vahvempi ja kovempi. Oltiin poikatyttöjä kumpikin. Puhuttiin rivoja. Hän menetti neitsyytensä minua ennen. En muista kenen kanssa.
Mari oli minua kymmenen päivää nuorempi. Vaihdettiin lahjat aina samaan aikaan. Kahdeskymmenes päivä maaliskuuta. Hän sai minulta kuusitoistavuotislahjaksi cd:n jossa oli kaikki Tärkeät Kappaleet. Runoja kansiin kirjoitettuna. I:n pisteinä sydämet. Minä sain häneltä kaulakorun jollaisen olin aina tahtonut omistaa. Hopea kaulakoru. Sellainen joita bestiksillä on aina. Sydän kahdessa osassa. Toinen Marille, toinen minulle. Minun puoleeni oli kaiverrettu kaunokirjoituksella ”Mari”, hänen puolessaan yhtä kauniisti ”Milja”. Hänesta pala minulle, minä osaksi häntä. Itkin lahjan saadessani.
Yhdeksännellä luokalla ei Mari käynyt enää koulussa juurikaan. Hän kävi sen sijaan psykologilla. Loppukeväästä sain kuulla äidiltäni, että Mari oli ottanut yliannostuksen lääkkeitä. Vatsahuuhtelu. Hiiltä. En ymmärtänyt mitään. Kysyin Marilta. Mari sanoi hahaaisetyhmälääkejuttueisemitäänollut.
Heinäkuussa muutin Ruotsiin. ”Parempi elämä, nyt pelastan itse itseni”, mietin. Kuulostaa melodramaattiselta muttei ollut. Hyvästelin Marin. Olimme etäiset.
Olin ihan hirveän onnellinen Ruotsissa. Äitini vain teki voileipiä ja oli kotona. Seuraavana vuonna maaliskuun ensimmäisenä perjantaina kuuntelin kun äitini puhui puhelimessa. Puhui Marista. ”Ja se olis täyttänyt 18 parin viikon päästä..!” Imperfekti. Imperfekti. Imperfekti. Sydän hakkasi. Käperryin vilttiin tiukemmin. En kuullut muuta enää. Ikuisuuden päästä äiti tuli olohuoneeseen kasvoillaan se katse joka äideillä on kun he tietävät että pian särkyy heidän tyttärensä sydän. ”Milja, mä en tiedä miten mä tämän sanoisin...” Hajoan kyyneeliin ja hoen ei ei ei ei ei ei ei ja ei:den välistä kuulen kun äitini sanoo, että Mari on hypännyt junan alle.
Kahden päivän päästä on kulunut tasan neljä vuotta Marin itsemurhasta. En minä sitä usein enää mieti. Eikä se juurikaan tee edes kipeää. Toisinaan kuitenkin. Kun kuuntelen ”Missä olet Laila”:aa. Kun on ystävänpäivä. Kun on maaliskuun viidestoista viiva kahdeskymmenesviides. Ja kun tulee puheeksi Liisa Ihmemaa tai Peppi Pitkätossu.
2 kommentarer:
hieno teksti, koskettava.
melkein itkin.
Skicka en kommentar